Tekemistoivelista

Macholandian missatusta auringonlaskusta viisastuneena mietin listan asioita, jotka haluan tehdä Kapkaupungissa. Realiteettien matkan tarkoitus, vauva, lähiö, ei omaa autoa vuoksi listasta ei tullut kovin kunnianhimoista:

1. Nähdä meri
2. Syödä Nandosissa
3. Käydä katsomassa, löytäisinkö helposti kivan tyynynpäällisen, jossa olisi kuvattuna protea tai jokin muu tämän alueen kasvi.

Eilen sain enemmän kuin uskalsin toivoa, kun tyylikäs ystävä autoili meidät ensin Pöytävuoren juurelle eteläisten kaupunginosien charmiin ja sen jälkeen Ocean Basketin (meren eläviä tarjoava ravintolaketju) kautta Camps Bayn rannalle.

Tyylikäs ystävä on tunnettu yltiöoptimistisesta aikakäsityksestään, ja olimme rannalla vähän ennen kuutta suunnitellun puolenpäivän asemesta. Ajoitus oli Myyn kannalta täydellinen (ihan pienet vauvat eivät saa olla auringossa eivätkä käyttää aurinkorasvaa) - ja samoin mun. Sillä hetkellä, kun astuimme hiekalle, tapahtui kaksi asiaa: Myy kuukahti turvaistuimeensa ja minä näin mustan telttakatoksen, jossa luki suurin valkoisin kirjaimin MASSAGE ON THE BEACH.

Olen haaveillut hieronnasta ainakin puolitoista kuukautta. Jos olisin nähnyt tulevaisuuteen, olisin säästänyt työkavereilta saadun hierontalahjakortin synnytyksen jälkeiseen aikaan. Raskaus oli armollinen niska-hartia -osastolle, mutta sänkyimetyskenotus ja Myyn rakkaus kannettavana olemiseen ovat olleet jotain ihan muuta. 40 minuuttia hierontaa Atlantin aaltojen kuminassa oli parasta, mitä saatoin toivoa. Varsinkin sen jälkeen, kun osasin lakata kuulostelemasta, itkeekö Myy.

Kotimatka oli hikinen, parkuisa ja pitkä. Myy itki iltaitkuaan, ystävän ja tämän ystävän nelivuotiaat huusivat joka toinen minuutti mehua ja joka toinen minuutti koska ollaan kotona. Etupenkiltä oli jatkuva kännykkäyhteys lastenhoitajaan, joka piti myöhästyneen aikataulun vuoksi noukkia kyytiin paikasta, jonka sijainnista sen paremmin lastenhoitajalla kuin noukijoilla ei ollut täyttä selvyyttä. Paikka tarkentui lopulta Civic Centerin kattotasanteella sijaitsevaksi kombitaksiasemaksi. Asemalta alas kadulle johtavat portaat eivät ole ollenkaan hyvä ympäristö nuorelle tytölle pimeän tultua, mutta onneksi tyylikäs ystävä muisti taksien sisäänajoväylän sijainnin opiskeluajoiltaan, ja päräytimme kieltomerkeistä välittämättä aseman suulle.

Lopulta ajoimme N1-moottoritietä Myyn turvaistuin takaluukussa ja Myy mun sylissä (lastenhoitaja ei olisi muuten mahtunut kyytiin). Hikoilin ja rukoilin, ettei mitään pahaa tapahtuisi. Ja vannoin, etten enää ikinä saata meitä tilanteeseen, jossa liikenneturvallisuudesta on pakko tinkiä.

Vasta tänä aamuna tajusin, ettei eilisen paras tai tärkein asia ollut hieronta, vaan hetkellinen paluu vanhaan elämääni. Siinä elämässä olin yksin maailmalla, heittäytymässä sattumien vietäväksi ja tapaamassa ihmisiä ihan eri tavalla kuin elämässäni Suden kanssa.

Jos me palataan tälle pallonpuoliskolle, mun on pakko hankkiutua takaisin siihen elämään - sellaisessa muodossa kuin sitä voi toteuttaa olemalla Suden kanssa naimisissa ja turvaistuimessa matkustavan Myyn äiti.

Sama pätee muuten myös Suomeen. Pakko herätä, jotenkin.