Tässä blogissa etsitään Panamaa - sekä elämän tarkoitusta että paikkaa, jossa epätodennäköisellä kolmikollamme olisi mahdollisimman hyvä olla. Etsintää on helpompi ymmärtää, jos luet aluksi tämän.
En mielestäni hinkunut pois Suomesta. Olin kuitenkin poissa 11 vuotta: kolme Tanskassa ja kahdeksan eteläisessä Afrikassa.
En mielestäni hinkunut pois Suomesta. Olin kuitenkin poissa 11 vuotta: kolme Tanskassa ja kahdeksan eteläisessä Afrikassa.
Kummastakin
paikasta tarttui mukaan mies. Tanskalaisen jouduin jättämään Afrikkaan (siitä
lisää täällä)
mutta aikani surtuani sain tilalle Suden.
Skottilaisten ja
saksalaisen sukujuurien risteytys Susi kierrättää imurin pölypussit tyhjentämällä
ne käsin ja inhoaa olla myöhässä mistään. Silti hän on meistä se katu-uskottavampi,
autuaan tietämätön tai välinpitämätön useimmista pitäis olla -pinttymistä, joiden
kanssa snobi minäni kipuilee.
Susi on minusta
viisas, hyväsydäminen ja karismaattinen. Tässä blogissa hän kuitenkin saa usein huutia,
sillä toisen ihmisen kanssa ihmisiksi eläminen on yksi elämän vaikeimmista
asioista. Varsinkin, kun edustetaan eri sukupuolia ja kulttuureja. Ja melkein eri
sukupolviakin (Susi on kahdeksan vuotta minua vanhempi).
Ja varsinkin, kun
on juuri tultu vanhemmiksi. Tyttäremme Myy syntyi lokakuun 2014 alussa yli
kolmen vuoden yrityksen ja hedelmöityshoitojen tuloksena. (Kerromme lapsettomuuusajasta tässä blogissa Väestöliiton sivuilla.)
Myyn alulle saaminen
oli osasyy Suomeen muutolle. Minä tulin vappuna 2012, Susi saman vuoden
elokuussa.
Vaikka tiesin,
että paluumuutto on monelle henkisesti vaativampi kokemus kuin maailmalle
lähteminen, takaisin sopeutumisen vaikeus yllätti minut. En tunne vieläkään
saavani mistään kiinni. Olen täällä ja en ole täällä, ymmärrän ja en ymmärrä. On kuin ulkopuolisuudesta olisi tullut niin keskeinen osa identiteettiäni, etten osaa enää kuulua.
Suomalaisen
puolison kanssa sopeutuminen olisi luultavasti helpompaa. Susi ei myönnä, ettei
viihdy täällä, mutta pienessä kaksiossa ja Helsingin hipstereiden riennoissa hän
on kuin häkkiin suljettu eläin. Lisäksi hän on hävyttömän kaukana Kapkaupungissa
asuvista teini-ikäisistä pojistaan.
Äitiyslomani
loppuu joulukuuhun 2015. Samaan aikaan loppuvat myös opinnot, joita Susi on
suomalaisen yhteiskunnan tuella suuresti innostuneena suorittanut. Hän saa vihdoin
tutkinnon, joka häneltä jäi kesken, kun surffaaminen kiinnosti nuorukaista
enemmän kuin opiskelu. (Silloin elettiin aikaa, kun valkoinen mies ei välttämättä
tarvinnut muuta kuin ylioppilastutkinnon päästäkseen hyviin töihin. On
hyvä, että se aika on ohi.)
Suden valmistuttua meidän olisi meidän kaikkien
kanalta järkevintä asua jossain, mistä Susi
voi saada järkeviä töitä. Minun on suhteellisen helppo työllistyä tai työllistää
itseni missä tahansa, enkä ole juuri ollut pitkään poissa työelämästä niin kuin
Susi Suomeen muuton ja opintojen takia. Lisäksi työni Suomen ulkopuolella olisi luultavasti mielenkiintoisempaa kuin saman alan työt Suomessa. (Vaikka tietysti haaveilen myös täydellisestä alan vaihdosta, niin kuin joka toinen nelikymppinen.)
Olisi helpotus, jos Suden työ löytyisi Suomesta. Mutta millaiset mahdollisuudet täällä on liki viisikymppisellä ulkomaalaisella, jonka suomen kielen taito saattaa olla kehittynyt kohtalaisen hyväksi juuri eläkeiän koittaessa?
Mitä, jos työ ei löydy Suomesta? Olenko valmis jättämään vielä kerran perheen ja ystävät? Mahdollisuuden kuulua jonnekin? Viemään pienen tilhenpoikaseni muille maille?
Edit. 30.30.2016: Näköjään olin valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti