Aluksi

Tässä blogissa etsitään Panamaa - sekä elämän tarkoitusta että paikkaa, jossa epätodennäköisellä kolmikollamme olisi mahdollisimman hyvä olla. Etsintää on helpompi ymmärtää, jos luet aluksi tämän.

En mielestäni hinkunut pois Suomesta. Olin kuitenkin poissa 11 vuotta: kolme Tanskassa ja kahdeksan eteläisessä Afrikassa.

Kummastakin paikasta tarttui mukaan mies. Tanskalaisen jouduin jättämään Afrikkaan (siitä lisää täällä) mutta aikani surtuani sain tilalle Suden.

Skottilaisten ja saksalaisen sukujuurien risteytys Susi kierrättää imurin pölypussit tyhjentämällä ne käsin ja inhoaa olla myöhässä mistään. Silti hän on meistä se katu-uskottavampi, autuaan tietämätön tai välinpitämätön useimmista pitäis olla -pinttymistä, joiden kanssa snobi minäni kipuilee.

Susi on minusta viisas, hyväsydäminen ja karismaattinen. Tässä blogissa hän kuitenkin saa usein huutia, sillä toisen ihmisen kanssa ihmisiksi eläminen on yksi elämän vaikeimmista asioista. Varsinkin, kun edustetaan eri sukupuolia ja kulttuureja. Ja melkein eri sukupolviakin (Susi on kahdeksan vuotta minua vanhempi).

Ja varsinkin, kun on juuri tultu vanhemmiksi. Tyttäremme Myy syntyi lokakuun 2014 alussa yli kolmen vuoden yrityksen ja hedelmöityshoitojen tuloksena. (Kerromme lapsettomuuusajasta tässä blogissa Väestöliiton sivuilla.)

Myyn alulle saaminen oli osasyy Suomeen muutolle. Minä tulin vappuna 2012, Susi saman vuoden elokuussa.

Vaikka tiesin, että paluumuutto on monelle henkisesti vaativampi kokemus kuin maailmalle lähteminen, takaisin sopeutumisen vaikeus yllätti minut. En tunne vieläkään saavani mistään kiinni. Olen täällä ja en ole täällä, ymmärrän ja en ymmärrä. On kuin ulkopuolisuudesta olisi tullut niin keskeinen osa identiteettiäni, etten osaa enää kuulua.

Suomalaisen puolison kanssa sopeutuminen olisi luultavasti helpompaa. Susi ei myönnä, ettei viihdy täällä, mutta pienessä kaksiossa ja Helsingin hipstereiden riennoissa hän on kuin häkkiin suljettu eläin. Lisäksi hän on hävyttömän kaukana Kapkaupungissa asuvista teini-ikäisistä pojistaan. 

Äitiyslomani loppuu joulukuuhun 2015. Samaan aikaan loppuvat myös opinnot, joita Susi on suomalaisen yhteiskunnan tuella suuresti innostuneena suorittanut. Hän saa vihdoin tutkinnon, joka häneltä jäi kesken, kun surffaaminen kiinnosti nuorukaista enemmän kuin opiskelu. (Silloin elettiin aikaa, kun valkoinen mies ei välttämättä tarvinnut muuta kuin ylioppilastutkinnon päästäkseen hyviin töihin. On hyvä, että se aika on ohi.)

Suden valmistuttua meidän olisi meidän kaikkien kanalta järkevintä asua jossain, mistä Susi voi saada järkeviä töitä. Minun on suhteellisen helppo työllistyä tai työllistää itseni missä tahansa, enkä ole juuri ollut pitkään poissa työelämästä niin kuin Susi Suomeen muuton ja opintojen takia. Lisäksi työni Suomen ulkopuolella olisi luultavasti mielenkiintoisempaa kuin saman alan työt Suomessa. (Vaikka tietysti haaveilen myös täydellisestä alan vaihdosta, niin kuin joka toinen nelikymppinen.)

Olisi helpotus, jos Suden työ löytyisi Suomesta. Mutta millaiset mahdollisuudet täällä on liki viisikymppisellä ulkomaalaisella, jonka suomen kielen taito saattaa olla kehittynyt kohtalaisen hyväksi juuri eläkeiän koittaessa?

Mitä, jos työ ei löydy Suomesta? Olenko valmis jättämään vielä kerran perheen ja ystävät? Mahdollisuuden kuulua jonnekin? Viemään pienen tilhenpoikaseni muille maille?

Edit. 30.30.2016: Näköjään olin valmis.