Entä paluumuuttoon sopeutuminen? Onkohan sille olemassa kyökkipsykologista aikataulua? Miten kauan keskimäärin menee ennen kuin ihminen on taas täysillä läsnä kotimaassaan?
Musta tuntuu, että jos tuntee olevansa pihalla vielä kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta paluumuuton jälkeen, se on aika kauan.
Olen sitä mieltä, että omalla kohdallani ei-suomalainen puoliso on hidastanut sopeutumista. Kun on joutunut katsomaan kotoista elämänmenoa myös hänen näkökulmastaan. Tai saanut katsoa.
Eikä elämään heittäydy mukaan samalla tavalla täysillä, kun sitä ei voi kielisyistä tehdä yhdessä.
Tai no heittäytyminen kuulostaa suureelliselta. En ole ikinä ollut aktiivinen järjestö- tai harrastusihminen, eli mun normaalin mittari ei voi olla se, että heittäytyisin semmoisiin.
Heittäytyminen pitää tapauksessani tulkita niin, etten ole heittäytynyt elämän pieniin juttuihin: katsomaan suomalaista telkkaria, käymään teatterissa tai - öö, missä muualla ihminen voi käydä? - pubien tietovisoissa. Enkä puimaan kotimaan politiikkaa tai tissiskandaaleja pussikaljalla kesäyössä. En ylipäänsä enää oikein tiedä kuka on kuka - sen paremmin julkkiksista kuin oman alani ihmisistä.
Tärkeintä on ihmisten kanssa oleminen, sosiaalinen elämä. Olen jossain määrin järjestämättä sitä ja osallistumatta siihen kieliasian takia. Ja samasta syystä me ollaan luultavasti myös vähän hankalia kutsuttavia, ja ymmärrän sen.
On kohtuutonta olettaa, että koko seurue puhuisi koko ajan englantia, jos yksi ei osaa suomea. Ja sille yhdelle taas on puuduttavaa ja nöyryyttävääkin istua ummikkona. Muistan tunteen Tanskasta, siltä ajalta kun en ollut vielä oppinut kuulemaan missä kohtaa yksi sana loppuu ja toinen alkaa. Kotimatkalla tuli usein itku. (Multa siis, Tanskassa. Miehethän ei itke, eikä varsinkaan macholandialaiset miehet.)
On kohtuutonta olettaa, että koko seurue puhuisi koko ajan englantia, jos yksi ei osaa suomea. Ja sille yhdelle taas on puuduttavaa ja nöyryyttävääkin istua ummikkona. Muistan tunteen Tanskasta, siltä ajalta kun en ollut vielä oppinut kuulemaan missä kohtaa yksi sana loppuu ja toinen alkaa. Kotimatkalla tuli usein itku. (Multa siis, Tanskassa. Miehethän ei itke, eikä varsinkaan macholandialaiset miehet.)
Pienissä porukoissa sosiaaliset tilanteet yhdessä ovat mukavia, ja sellaisia mun olis varmasti pitänyt järjestää enemmän.
Eilen vasta tajusin, että myös lapsettomuuskriisi on hidastanut sopeutumista. Koteloiduin kotiin. Ja olin ylipäänsä tosi passiivinen.
Onkohan onnellisesti ratkenneen lapsettomuuskriisin vaikutusten hellittämiselle yleisaikataulua?
Ainakin mun oma sosiaalinen elämä on nyt vilkkaampaa kuin ikinä. Melkein joka päivä tapaan jonkun. Olis pitänyt säästää rahastoon nimeltä äitiysloman kahvit ja lounaat.
Moi! Seurailin toistakin blogiasi. Kielijuttuun: onpa haljua! Mun kaveripiireissä (olen, olemme, noin kolmikymppisiä) kyllä todellakin puhutaan vaivatta englantia, jos tilanne sitä vaatii - ja usein vaatii, on sohvasurffareita ja vaihtarikavereita kansainvälisiä perheitä. Ja voidaan näidenkin juhlissa puhua suomea välillä, kun aina syntyy kahdenkinvälisiä keskusteluja... mut kyl mäkin tunnen joitakin henkilöitä, jotka puhuvat englantia vaikeasti. Sikäli ymmärrän, ettei kolmas kotimainen vain ei solju samalla vaivattomuudella. Voi harmi!
VastaaPoistaMoi Nokkela, kiva että kommentoit!
PoistaAjattelen tuosta kieliasiasta silleen, että se on harmi, mutta niin se vaan menee, eikä muutu, ellei pääkielen - tässä tapauksessa suomen - ei-puhuja opi pääkieltä tai ellei hengata vain semmoisissa porukoissa, joissa aika iso osa ihmisistä ei puhu pääkieltä.
Musta on ymmärrettävää, että isossa porukassa (enemmän kuin 6 ihmistä) jossa on vain yksi ulkkari, suurin osa keskustelusta on suomeksi, vaikka kaikki paikalla olevat suomalaiset puhuu hyvää englantia. Sen kokoisen porukan on jo vaikea pitää yllä yhtä keskustelua, ja siksi tulee koko ajan just noita kahden- tai kolmenkeskeisiä ns. sivukeskusteluja. Musta itsestänikin tuntuu kiusalliselta puhua sellaisessa tilanteessa toiselle suomen puhujalle englantia. Ja S itse asiassa sanoi juuri tänään, että siitä tuntuu kiusalliselta, jos kaikki isossa porukassa yrittää puhua sen takia koko ajan englantia.
En muista, että me oltais koskaan oltu sellaisessa tilanteessa, ettei kukaan olis puhunut Sudelle englantia. Kaikki yleensä puhuu. Kyse on enempi siitä, että todella mukavat sosiaaliset tilanteet on semmoisia, joihin voi osallistua täysipainoisesti - seurata myös kepeää tyhjänpäiväistä höpöttelyjutustelua (jonka ihmiset usein tekee suomeksi siksi, että sen ei koeta olevan mitään tärkeää) tai tarttua lennosta mukaan viereiseen sivukeskusteluun, jos siltä tuntuu.
Kieliongelma toimii myös ns toisin päin, eli englantia äidinkielenään puhuva Susi helposti unohtaa, ettei aika hyväkään ei-natiivin englannintaito välttämättä ole niin hyvä, että sillä pystyisi vaikeuksitta seuraamaan hänen puhettaan.