Eilisen myttyyn mennyt hokkarikeikka poiki jatkokeskustelun.
Suden mielestä meidän pitää jäädä Eurooppaan (maata määrittelemättä).
Koska olen penääjä, penäsin että siksikö että pitää vai siksikö, että halutaan.
Pitää. Myyn takia. Ilmainen terveydenhoito ja hyvät koulut. Turvallista. Vakaata.
Pienen lisäpenäämisen jälkeen: "But of course I would love to be able to stay in Cape Town."
Myy on viisi kuukautta vanha (juuri tänään - juhlapäivä). Minun mielestäni hänelle tärkein asia tulevina vuosina on, että hänen vanhempansa ovat onnellisia ja onnellisia yhdessä. Siksi ratkaistavana oleva kysymys on, missä meidän keskimääräinen onnellisuutemme olisi suurin.
Oisko kellään kaavaa, jolla sen voisi laskea?
Olisi hirveän kivaa, jos tätä kommentoisi joku, joka on joskus ollut samantapaisessa tilanteessa. Tai siis kommentoikaa pliis kaikki, jotka ovat joskus olleet samantapaisessa tilanteessa. Ja kaikki muutkin - mutu on kans hyvä!
Oman paikan etsimistä. Paluumuutto Suomeen kokeiltu. Toistaiseksi takaisin eteläisessä Afrikassa.
Me olemme aika samanlaisessa tilanteessa, paitsi paljon pienemmässä mittakaavassa. Olemme jääneet asumaan opiskelukaupunkiimme, jossa ei kuitenkaan ole kovin hyvin töitä, koska meitä korkeakoulutettuja on noin miljoona (no tuo meni liioitteluksi). Nyt mietimme päivittäin, jäisimmekö tänne vai yritämmekö saada töitä kotikonnuilta päin tai sen lähikaupungeista. Täällä painavat tutut ympyrät ja ihana oma (siis todella oma, omistusasunto) koti, kotikonnuilla taas tukiverkostot. Koko elämän siirtäminen satojen kilometrien päähän tuntuu kuitenkin yllättävän monimutkaiselta asialta kaikin puolin. Mutta teihin verrattuna nämä huolet tuntuvat lopulta aika pieniltä - on eri asia harkita muuttoa Kapkaupunkiin tai Kuopioon... :) T. Lilja
VastaaPoistaMoi Lilja! Ootteko Jyvääskylässä? Se on mulle rakas paikka.
PoistaOletteko miettineet, millä aikataululla pitäisi päättää jotain?
Uuh. Tämä on ikuinen ikuisuuskysymys meille... jos joku sen kaavan keksii niin ilmoita minullekin! Tällä hetkellä on vielä menossa järki-vaihe ja asumme siis Suomessa, mutta kovasti ne tunteet yrittävät viedä mennessään...
VastaaPoistaMun järki taas toisaalta sanois, että juuri nyt ennen kouluikää voisi olla järkevä aika asua jossain muualla, jos perheen onnellisuustaspaino vaatii muualla asumista ainakin jossain välissä.
PoistaIso kiitos mielenkiintoisesta blogista, jota olen lukenut jo pidempaan. Ma kirjoitin mahdottoman pitkan sepustuksen meidan "kaavasta" ja sitten kirjautuessani hukkasin sen.
VastaaPoistaLyhyt versio siita on se, etta me ollaan amerikkalais-suomalainen perhe ja 22 yhteisen vuoden aikana tata aihetta on leivottu mooonta kertaa. Suomi sulkeutui vahtoehdoista kahden vuoden siella asumisen jalkeen, Yhdysvalloissakin asuimme useita vuosia (ja oltiin sovittu, etta vain tiettyja osavaltioita rannikoilla edes harkittiin), mutta pysyvaksi kotimaaksi on muotoutunut Kanada. Alunperimme emme olleet kovin innostuneita tanne muuttamaan (pidimme maata jotenkin tylsana), mutta Kanada osoittautui hyvaksi valimaastoksi/sekoitukseksi eurooppalaista ja amerikkalaista kulttuuria ja ns. kolmas maa on toiminut meille. Perheet ovat kuitenkin kaukana ja se on ollut vaikeinta. Lapsista on kasvanut kanadalaisia, joille Suomi on ihana kesamaa (molemmat puhuvat suomea) ja USA on lahinna maa, jossa grandma asuu.
Me oltiin aikamoisia nomadeja ennen lapsia ja silloin ne olivat pienia, kun muuteltiin mielenkiintoisten duunien perassa. Niinkuin tuossa ylla mietit, ainakin meilla koulun alkaminen juurrutti meita ja kerran osittain sen takia jaatiin tanne Kanadan lansirannikolle, vaikka mulla sellainen ikuinen ikava Eurooppaan onkin. Mies ei myoskaan ollut kovin halukas pysyvasti asumaan "ei-englanninkielisessa" maassa.
Jaadaanko me tanne lopullisesti - ehka, ehka ei. Ollaan nimittain sellaista mietitty, etta kun nuorempikin muuttaa kotoa, niin me viela kerran aloitetaan uusi elamanvaihe jossain muualla!
Voi kiitos kommentista Sanni!
PoistaMyös meillä "kolmas maa" mukana harkinnoissa. Miehen mielestä ainakin juuri nyt joku eurooppalainen kolmas maa tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta.
Mua Eurooppa vähän arvelluttaa mm. sen takia, että itselle mielenkiintoisen työn löytäminen voisi olla vaikeaa. Toisaalta poden myös jonkinasteista ammatillista kriisiä, joten voisi olla hyvä, jos olisi pakko alkaa tekemään jotain ihan muuta. (Pitäisi sitten pitää itsellä mielessä, että olisi luultavasti parempi henkiselle hyvinvoinnille todella vaihtaa alaa ja mennä paikallisiin töihin - siis melkein ihan mihin vaan töihin noviisina - kuin ajautua ammatillisen itsekunnioituksen nimissä tekemään nykyisen alan etätöitä vailla työyhteisöä.)
Toisaalta Eurooppa olisi minulle hyvä ainakin siksi, että mikä vaan Euroopan maa olisi lähempänä Suomea, eli perhettä ja ystäviä, kuin mikä vaan Afrikan maa, jos jonnekin on muutettava.
Miltä se sinun "sellainen ikuinen ikävä Eurooppaan" tuntuu? Onko se sellainen, mistä jaksaa ajatella että se on hinta, jonka maksaa siitä, että on saanut kokea muulla tavalla hyvää ja omalle perheelle sopivaa elämää - vai onko se semmoinen, mistä useinkin ajattelee, että voi ei olis pitänyt koittaa puskea läpi toisenlaisia päätöksiä?
Tuo oli sekavasti muotoiltu kysymys ja ehkä turhan henkilökohtainen, joten ei paineita vastata. Asia kuitenkin askarruttaa mua paljon omalla kohdallani. Siis se, että missä kohti kulkee jonkinlainen raja siitä mikä on itselle liian suuri kompromissi. Ja jos sellainen raja on, mistä sen tunnistan?
Toisaalta ymmärrän, että tällainen spekulointi, jossa koittaa ennalta varmistaa vielä tekemättömien päätösten hyvyyden on tosi turhaa. Koska a) eihän sitä voi tietää, miten käy ja b) mikään ei ole ikuista, eli huonoiksi osoittautuneita liikkeitä voi korjata myöhemmin.
(Tosin olen huomannut tuosta yllä mainitsemastani b-kohdasta, että jotkut omat päätökseni ovat olleet sellaisia, jotka ovat vaikuttaneet niin paljon elämän kulkuun ja mahdollisuuksiin, että ehkä niitä kuitenkin olisi voinut harkita vähän enemmän. Ehkä tärkeintä löytää itselle / omalle perheelle hyvä tasapaino harkinnan ja spontaaniuden välille.)
Kuten tämän kommentin polveilusta näkyy, asiat eivät ainakaan toistaiseksi ole kovin selkeitä päässäni. Se mistä eniten halusin sun kommentissa kiittää on vieläkin sanomatta: Nimittäin se, että tämä oli ihanan levollistava kommentti sillä tavalla, että se muistutti siitä, että elämä on vaiheita ja elämää voi vaihdella elämänvaiheiden mukaan.
Hyvää viikkoa Kanadaan Sanni!
Se Euroopan ikava - vaikka ma ehka aina monista syista valitsisin tietyissa Euroopan maissa asumisen taalla Pohjois-Amerikassa asumiseen verrattuna, se kokonaispaketti kieli, anglosaksinen kulttuuri, poliittinen ilmapiiri & yhteiskunnan arvot, ilmasto, turvallisuus jne. mukaanlukien on ollut sellainen, etta meidan on kaikkien ollut mahdollista viihtya taalla ja kotiutua tanne.
PoistaTahan on varmasti vaikuttanut myos se osa meidan kaavaa, josta en ole maininnut. Meilla on aina molempien ura ollut yhta tarkea ja me ollaan menty ns. vuorovedolla - ollaan vuoroteltu siina kumman uuden duunin perassa on muutettu ottaen tietty toisenkin tyollistyminen ja lapset huomioon (ja kylla silla toisella on veto-oikeuskin jos oikein ahdistais). Se etta kumpikin on joustanut saa suhtautumaan siihen kokonaispakettiin positiivisesti ja ajatus jossain vaikka Bonnissa asumisesta ja tyoskentelysta on vaan lahinna haikea.
Viela kaksi juttua. Me ollaan koko porukka sellaista hitaasti lampiavaa ja tutustuvaa sorttia ja ollaan huomattu, etta vasta noin 2-4 vuoden paasta me ollaan ihan oikeasti tiedetty viihdytaanko me jossain vai ei. Jos ei ole viihdytty, niin sitten on jatkettu matkaa (ja joskus vaikka olis viihdyttykin). Tama viimeinen siirtyma Torontosta tanne lansirannikolle johti myos siihen, etta ma 40-vuotiaana jatin tutkimusmaailman taakseni ja aloin byrokraatiksi. Ma en ammatillisesti ole koskaan ollut niin tyytyvainen kuin nyt, joten noihin sun tyotuumailuihin sanoisin, etta kylla sita duunien vaihtamistakin kannattaa harkita!
Ja jos taa kaikki vaikuttaa kauhean seesteiselta niin laitetaan loppuun full disclosure - valilla on ollut rankkaa ja jaksamista ja avioliittoa on koeteltu, mutta taa on ollut myos hienoa elamaa, jollaista ma en olisi koskaan Suomeen jaadessani elanyt.
Kiitos Sanni, vielä levollistavampi kommentti kuin edellinen!
PoistaJa vielä: tiedän ettei kaikilla ole halua ja / tai aikaa blogata, mutta perusta Sanni blogi? Semmonen levollistava isosiskoblogi meille taipaleen alummalla vaiheella taaplaaville.
PoistaNiin tuttu juttu toi hokkaridilemma. Musta tuntuu, että mulla on täällä maailmalla ja monta kertaa muuttaneena jatkuvasti jotain vastaavaa pohdinnassa. Joudun ja saan tehdä monia sellaisia valintoja, joista omakotitalon, auton, lapset ja koiran loppuelämäkseen valinneilla ei oo hajuakaan.
VastaaPoistaMekin pohditaan sitä täydellistä asuinpaikkaa. Lähteäkö vai jäädä? Ja koska just nyt mikään ei pakota lähtemään, jäädään koska se on helpointa. Ja aina sen akuuteimman pohdintavaiheen päätteeksi todetaan, että me ollaan aivan sairaan etuoikeutettuja, koska voidaan ihan realistisesti pallotella niin monenlaisia vaihtoehtoja. Että eihän meillä tässä mitään hätää, koska ollaan tekemässä valintaa monien hyvien vaihtoehtojen välillä ja päädyttiinpä ihan mihin tahansa ratkaisuun, niin it will be alright. Niin uskon, että käy teillekin.
T. Pikkiriikkinen
Kiitos Riikkinen. Aivan totta, on tärkeää muistaa olla kiitollinen. Vaikka meillä on ehkä jokin verran huonommat globaalit työllistymismahdollisuudet kuin teillä (siis oothan mun pikkiriikkinen levänsyöjä?), silti ollaan myös juurikin tosi etuoikeutettuja.
PoistaPS: Just nyt sataa räntää, isoja märkiä rättejä.
Juu, levänsyöjä täällä kommentoi.
PoistaJa jos ihan oikeesti pitäis jotain mieltä olla, niin oon ehkä Empan linjoilla. Ja jatkoajatuksena sun omaan kommenttiisi, että sen 55-vuotiaan työllistymismahdollisuuksia vois parantaa opettemalla suomea seuraavat seitsemän vuotta. Monikulttuurisissa kaveriperheissä oon huomannut sellaisen selkeän trendin, että jos kaks perheenjäsentä puhuu kieltä, jota se kolmas ei ymmärrä, niin se kolmas saakin yhtäkkiä vuosien lykkäämisen jälkeen motivaatiota opetella sen uuden kielen ;-)
Ma en tied miks ma aina luulen, etta oon kommentoinut, mtta en sit olekaan. Anyways, ma sanoisin, etta menkaa (tai tulkaa) Arikkaan kun Myy on pienehko ja sit Myyn kouluunmennessa jos silta tuntuu, palatkaa Suomeen. Tai jotain.
VastaaPoistaSitä mäkin aattelen, että se voisi olla toimiva plan. Mies ei ole ehkä vielä ohan tajunnnut plänin hienoutta. Mä pelkään, että sen idea jäädä eurooppaan, koska se on järkevää ja vastuullista, johtaa siihen että se sinnittelee Euroopassa mielenterveytensä kustaanuksella ja sit yhtäkkiä pinna katkeaa ja pitää tehdä joku hätäratkaisu siinä vaiheesaa kun Myy on menossa kouluun, ja pitää alkaa piereskellä jostain (sorry infantiili ilmaus) sekä pikaisesti töitä että yksityiskoulumaksuja. Ja liittyyhän tähän tietysti sekin, että ehkä mä toisaalta suorastaan haluan muuttaa takaisin Afrikkaan ja jos ei muuteta piakkoin, ei ehkä muuteta ollenkaan.
PoistaTosin se on myös vähän epäselvää, että jos lähdettäis muualle nyt ja palattais, kun Myy menee kouluun, niin miten helposti vuoden 2022 Suomessa työlistyy suomea taitamaton 55-vuotias ulkomaalainen mies?
Ehkä silloin on vihdoin alkanut se niin usein puhuttu Suomen työvoimapula???
Hei Hilkka,
VastaaPoistaOlen pidempään lukenut blogejasi, joten ensiksi onnittelut Myyn syntymästä!
Itse olen hieman nuorempi,mutta kuitenkin jo kolmenkympin puoliväliä lähellä oleva maailmanmatkaaja, jolla on 4,5kk ikäinen tytär englantilaisen miehen kanssa. Tällä hetkellä asumme YK:n päämajakaupungissa, mutta ainahan se on mielessä, se seuraava paikka.
Asuimme ennen New Yorkia välimerellisessä paikassa, joka olisi (jälkeenpäin ajateltuna) optimaalinen lapsimaa, sitä ennen Karibialla (jonne en juurikaan turvallisuustilanteen takia palaisi, ainakaan vielä). Nyt mietimme, minne sitten,
Minä en kaipaa Suomeen, mutta kaipaan sosiaalista verkostoa (jota ei todellakaan New Yorkissa synny helposti, etenkään introverttipariskunnalle, eikä minulla sitä kyllä taida olla paljoa vanhempia ja sukulaisia enempää Suomessakaan), mieheni ei halua palata Iso-Britanniaan,minä haaveilen Berliinistä, kunnes muistan sen säälimättomän talvisään, molemmat haluaisimme (ehkä) eteläisempään Europpaan, mutta tyotilanne mietityttää. Mieheni asui vähän aikaa Etelä-Aasiassa, ja se kiinnostaisi, mutta miten tyot?
Näissä tilanteissa on niin monia muuttujia - jo ennen lasta - joten yritän uskoa jonkinlaisen kohtalon puuttuvan asiaan: ehkäpä saan yhden tyon enkä toista.
Ja tietenkin: miten tyttäremme sopeutuu osaansa kahden nomadin lapsena, jos maa vaihtuu yhtä usein kuin tähän mennessä viimeisen vuosikymmenen aikana (olimme Italiassa kaksi vuotta putkeen!!!). Kuka tietää tai kuka osaa sanoa mikä tässä on oikea ratkaisu? Meillä ei ole ikinä edes ollut omia huonekaluja (yksi sohva oli joskus, ja mies nikkaroi vaihtoalustan ennen vauvan syntymää).
Näitä et siis mieti yksin. Luen mielelläni jatkossakin ajatuksistasi tämän (ja kaiken muunkin) suhteen!
Terveisin,
Noora
Moi Noora. Kiitos kommentista! Ja onnitteluista! Meidän lapset on tosi saman ikäiset, Myy on nyt 5,5kk.
PoistaLuitko Empan blogista (http://minunafrikkani2.blogspot.fi) tekstin Mistä lapset jäävät paitsi ja sen alta Anonyymin kommentit? Ne muistuttivat ainakin mua muutamista tärkeistä lapsen näkökulma -pointeista.
Olisi enemmänkin sanottavaa, mutta nyt yksi lapsen näkökulm kuuluu tosi kovaa tuolta lattian rajasta. Sitä ennen kuitenkin pikaisesti: Voisin esitellä sinut yhdelle kivalle ihmiselle Nykissä, vaikka luulenkin, että saatatte jo tuntea toisenne. Jos haluat, laita mulle sähköpostia hilkka.susinen@gmail.com
Ja ai niin, mun miehen hokkarit on olleet vuodesta 2006 Suomessa mun vanhempien varastossa...
VastaaPoistaMieheni toiselta mantereelta, kolme lasta syntyivät Suomessa, ja ehtivät aloittaa koulunkin siellä. Perheelle ja parisuhteelle ehdottomasti parasta on ollut asuminen ja eläminen kolmannessa maassa, joka ei ole kummankaan kotimaa, jossa kieli ja kulttuuri on ollut molemmille uusi. Lapset ovat kaikista parhaiten solahtaneet kolmannen maan asukkaiksi. Kaikki me joskus kaipaamme jompaankumpaan kotimaahan, mutta aina pohdittaessa perheenä, kaikki, myös lapset ovat sitä mieltä, ettei kumpakaan haluta asumaan. Oman perheen merkitys korostuu ilman alkuperäisverkostoa, parisuhteesta puuttuu kokonaan se pienoinen stressitekijä, joka siellä on kun asutaan toisen kotimaassa!
VastaaPoistaKiitos, arvostan tätä kommenttia suuresti! Itselläni aina kolmas maa -ajatuksen kohdalla iskee pelko siitä, että olisiko ihan hullu päätös muuttaa jonnekin, missä kenelläkään ei ole mitään, jos niin kovasti kaipaa, että olisi jotain. Mutta olen jo ehtinyt huomata, että myös meidän parisuhteeseen vaikuttaa tuo mainitsemasi toisen kotimaa -stressi.
Poista