Yksi muuten vähän hyödytön opettaja yliopistolla sanoi melkein 20 vuotta sitten asian, jota aina välillä mietin: Oli tehty tutkimus, jonka mukaan suurin osa Suomen parhaista graafisista suunnittelijoista (vai muotoilijoista, en muista) on elänyt lapsuutensa joko Pohjanmaalla tai Kainuussa (muistaakseni).
Opettajan (vaiko myöskin sen tutkimuksen?) mielestä tämä kertoi siitä, että lapsuuden luonnonympäristö luo pohjan ihmisen visuaaliselle tajulle. Siis esim. Pohjanmaan lakeuksien melkein suorat linjat ja Kainuun kumpuilevat kuusenlatvat.
Erityisen usein tuo muisto tulee mieleen täällä maalla. Teemme joka aamupäivä kävelylenkin. Lenkki ei ole kovin pitkä, mutta sitäkin hitaampi. Aika usein tunnen meneväni levolliseen transsiin. Musta tuntuu, että se johtuu siitä, että ympärillä on pelkkiä luonnon muotoja, lukuunottamatta sähköjohtoja, niiden pylväitä ja toisinaan ohitettavia postilaatikoita. Itse tiekin tuntuu enempi luonnon muodolta kuin ihmisen tekemältä, lehmipolun päälle tehty ja aikojen kuluessa levennetty hiekkatie.
Lisätään vielä äitiysloma, vieressä kävelevä oma äiti ja mahassa lupaus kahveista, jotka äiti myöhemmin keittää, lounaasta, jonka äiti myöhemmin tekee, ja suklaasta jota äiti on ostanut kaappiin - niin käy selväksi, että elän kokonaisvaltaista spa-elämystä, jonka keskellä meidän jatkosijoituspaikkaamme koskevat päätökset tuntuvat olevan hyvin kaukana tulevaisuudessa.
Oman paikan etsimistä. Paluumuutto Suomeen kokeiltu. Toistaiseksi takaisin eteläisessä Afrikassa.
Ymmärrän täysin. Olen ollut Suomessa viimeksi jouluna ja olen suunnattoman kärsimätön jo. Tarvitsen nähdä taivaan, en vain siivua siitä. Tarvitsen nähdä puita joiden ympärillä ei tee tarpeitaan puolet Moskovan koirista ja haluan istua jossain ihan vain yksin. Kivellä, kannolla tai vaikka ojan pohjalla. Kunhan näköpiirissä ei ole ketään kiireistä kulkijaa. Ja äidin seurassa juodut kahvit maistuvat edelleen ihan parhailta.
VastaaPoistaNuo Moskovan koirat nauratti :)
PoistaToivottavasti pääset pian käymään Suomessa!
Vielä lisäyksenä, että me asutaan Helsingissä paikassa, jossa näkee melkein yhtä usein tarpeitaan tekeviä ihmisiä kuin tarpeitaan tekeviä koiria.
PoistaKirjoitat kauniisti. Mulle tuli tästä tekstistä niin levollinen olo. Ihan kuin olisit kuvaillut mun omia tuntemuksia, mutta vaan paremmin kuin olisin itse osannut pukea sanoiksi. :) Lilja
VastaaPoistaLuonnossa tulee just helposti se Tuutikki-olo, johon viittasit edellisessä kommentissasi :)
PoistaTuli muuten tästä mieleen, että mun luontoelämyksissä on semmonen Muumi-ulottuvuus, että rakastan olla luonnossa erityisesti silloin kuin tiedossa on paluu lämpimään ja mukavaan pesään. En ole Nuuskamuikkus-tyyppiä, joka rakastaa äärimmäisen karuja olosuhteita.
Mutta Nuuskamuikkunen sulta taitaa löytyä ihan lähipiiristä :)
VastaaPoistaJoo mutta siltä on sairaus vienyt monot jaloista. Ei enää onnistu karuissa oloissa samoilu meidän rakkaalta Nuuskamuikkus-iskältä :(
Poista