Siniset silmälasit

Terveisiä espoolaiselta juna-asemalta. Tulkitsin aikataulun pyllylleen, ja tässä me Myyn kanssa tökötetään märällä asvaltilla.

Oltiin seuraamassa itsenäisyyspäivän kättelyjä serkkujen kanssa. Nautin suuresti. Susi jäi kotiin katsomaan jalkapallopeliä jotkut vastaan jotkut, lopputulos kuulemma oleellinen seuraavan ManU-pelin lopputulokselle.

Edellisen postauksen kommenteissakin käsiteltyyn kieliasiaan liittyen: Tämmöstä tää vaan on. On asioita, joita me ei ikinä voida jakaa. Ei niin, että suomalainenkaan puoliso välttämättä haluaisi katsoa Linnan juhlia. Suuremmalla todennäköisyydellä kuitenkin kuin ulkomaalainen. Ja jos sen suomalaisen pakottaisi katsomaan, se ymmärtäisi, miksi yleisö nauraa, kun ruudun yläkulmasta kuikuilee pyylevöitynyt mies, jolla on siniset silmälasit.

Eikä kyse ole pelkästä kielestä. Olen malliesimerkki opiskelemieni hörhötieteitteni teorioista: jaetut merkitykset ja niiden uusintaminen sosiaalisessa kanssakäymisessä ovat paikkaan kuulumisen tunteeni avain.

Tästä voisin kirjoittaa vaikka miten, mutta nyt Myy heräsi ja alkoi huutaa.


PS: Koitin tyynnytellä Myytä kävelemällä vaunujen kanssa kahden metrin kehää ja laulamalla Petri Laaksosen Täällä Pohjantähden alla -laulua. Se on musta ihanin ikinä suomalaisuusbiisi (eikä siis sama kuin ne tunnetummat kappaleet, joilla on samantapainen nimi). Yksi äitiyden ihania juttuja on, että voi laulaa juna-asemalla. Ääneen.

PPS: Äitiyden ihanin juttu on, että on joku, jolle voi laulaa juna-asemalla. Tämä vaihe lienee lyhyt, parasta laulaa oikein usein.