Lähtöfiiliksiä

Jos lampaat keritään ennen kuin ne viedään teuraaksi, olo on kuin teuraaksi menossa olevalla lampaalla, joka on hyväksynyt kohtalonsa. Joka jäähyväinen tuntuu siltä kuin luopuisin kuuliaisesti vielä yhdestä lämpimästä kerroksesta.

Tässä lähdössä ei ole mitään muuta kivaa tai jännää kuin se, että sitten se on tehty. Siltä tuntuu tänään.

On totta, että yhtenä päivänä tunsin helpotuksen ailahduksen koittaessani saada Myyn jalkaa osumaan sisälle kumppariin, jota en ollut jaksanut poistaa kurahousujen lahkeesta: ei ainakaan tätä.

Mutta mitä vaivaa on jostain kerrospukeutumisesta verrattuna siihen, että palaa paikkaan, josta halusi lähteä? Muukalaiseksi. Kauas omistaan.

En nyt jaksais yhtään sellaista elämää, johon olen tiistaina menossa.

Asiaa ei auta, että olen tehnyt liikaa töitä ja Universumi lähettelee apokalyptisiä merkkejä: patojärvi Macholandian kodin vieressä on kuivunut halkeilevaksi kraateriksi, kansat vaeltavat ja idiootit pukeutuvat lakanoihin. Alan kohta käyttäytyä niin kuin nuoruuden ihastuksen kaverin mummo, joka alkoi pitää Mauno Koivistoa huumeparonina luettuaan päivän lehdestä kaksi uutista, joista toisessa kerrottiin kolumbialaisista huumekartelleista ja toisessa Koiviston valtiovierailusta olikohan nyt Brasiliaan.

Edellisten koko maailmaa koskevien viestien lisäksi Universumi on lähettänyt myös luonteeltaan yksityisiä viestejä. Siitä olisi parempi, jos meidän tavarat eivät lähtisi Macholandiaan. Lisäksi se oli peukaloinut pankkikorttini magneettiraitaa ja saanut suljettua kortin debit-puolen.

Puuh. Aika näyttää, miten tämän blogin käy. Toisaalta olisi hyvä purkaa mieltä ja kuulla muiden ajatuksia. En kuitenkaan usko, että on hyvä käydä puolijulkisesti läpi prosessia, johon kuuluu puolison kotimaan, perheen, ystävien ja kulttuurin ainakin ajoittaista vihaamista.

Ainakaan en aio alkaa postailla pelkkiä valokuvia kirahveista ja kauniista koritöistä.